Vuosi on vaihtunut. Nyt on 2020. Siitä on 20 vuotta, kun toinen lapsistani oli 8 kuukauden ikäinen. Muistan, että olimme vanhempieni luona, ja kuvasin videokameralla iltakahdeksalta, kun hän nukkui suloista iltauntaan. Nyt hän nukkuu tuolla olohuoneessamme vieraanamme, paljon kokeneena, elämän muovaamana. Ei suinkaan suotuisinta tietä. Hetki sitten vessan kelmeässä valossa näin suonikkaat  käteni ja ymmärsin, että ei enää paljoa vaadita kun vanhuus on läsnä tässäkin koskevissa, johan se muistuttaa olevansa tulossa, kolkuttaa nurkan takana mokomakin ryökäle. Ei sitä vaivoineen tänne vielä kaivattaisi! Jotta tämä uusi vuosi alkaisi edellisvuosiaan paremmin, monen oleellisen asian ja tekijän olisi muututtava tai kadottava kuin pieru saharaan.  Saas nähdä nyt sitten.

No niin, tässä sitä nyt ollaan, elämänsä ensimmäistä blogitekstiä rustaamassa. Tähän saattaa tulla ihan mitä tahansa oleellista tai olematonta, mitä milloinkin. Riippuen toki aina siitä mikä milloinkin pohdituttaa ja mitä milloinkin on tapahtunut. Itsestänihän toki tuntuu että elämässäni ei tapahdu juurikaan yhtään mitään ja samaan aikaan tapahtuu toki paljonkin. Tämähän johtunee siitä, että olen oikeastaan vuosikausia ollut "vain" kotona lapsia hoitamassa, tai selviämässä arjesta. Selviämässä, todellakin. On ollut erityislapsia, on ollut huostaanotto historiassa, on ollut vaikka mitä. Näistä voinen avautua myöhemmin lisää jos siltä tuntuu että on juttua tullakseen, tai jos joku erityisesti kysyy. Mitä tahansa kysymyksiä lupaan miettiä ja olen valmis vastavuoroisuuteen lukijakunnan kanssa. Nyt kaiken pitäisi jo olla elämässäni tasapaksua puuroa, jota taivaltaa päivästä toiseen tuttua polkua polkien, mutta ei se vaan ole. Kaikki saattaa olla ulkoisesti hyvin, mutta MammaMian sisällä myllertää.